Se, että menestynyt ihminen tunnustaa hänellä olleen onnea mukanaan, ei tee hänestä huijaria. Monet kuuluisuutta saavuttaneet henkilöt ovat tämän todenneet, eikä se vähennä yhtään heidän saavutuksiaan. Pikemminkin voi ajatella, että henkilö joka ei myönnä onnen osuutta menestyksessään, huijaa.
On kai ihmisluonteen mukaista, että saavutetusta menestyksestä ei haluttaisi antaa yhtään pois myöntämällä, että sattumalla tai hyvällä tuurilla on jotain tekemistä asia kanssa. Vahvan itsetunnon omaava ihminen voi tämän kyllä tehdä.
Kysymys ei monesti ole siitä, mitä ihminen osaa tai tekee, vaan siitä, miten hän itse suhtautuu osaamiseensa ja saavutuksiinsa.
Huijarisyndrooma
Huijarisyndroomaksi sanotaan psykologista ilmiötä, jolloin ihminen ei pysty sisäistämään omaa menestystään todisteista huolimatta. Syndroomasta kärsivä henkilö on sisäisesti vakuuttunut olevansa huijari. Hän pitää saavutuksiaan vain hyvän onnen, sattuman, olosuhteiden tai ajoituksen tuloksena. Hän ajattelee vain harhauttavansa muut ihmiset luulemaan itseään todellista paremmaksi. Syndroomasta kärsivä aliarvioi kykynsä.
Huijarisyndrooma on sukua alemmuuskompleksille, joka tarkoittaa huonommuuden tunnetta toisiin nähden. Toisin kuin huijarisyndrooma, alemmuuskompleksi on usein tiedostamaton.
Alemmuuskompleksissa ihmisellä on huono itsetunto ja itseluottamus. Ihminen aliarvioi omat kykynsä ja taitonsa, ei uskalla ottaa riskiä eikä siksi oikein menesty.
Alemmuuskompleksi voi johtaa ylikompensointiin. Historiasta on tuttuna esimerkkinä keisari Napoleon, jonka sanotaan kärsineen lyhyydestään ja yritti siksi kompensoida tätä valloituksillaan ja vallanhimollaan.
Vahvan itsetunnon ja itseluottamuksen omaava ihminen osaa arvioida omat taitonsa ja kykynsä. Hän suhtautuu realistisesti omiin mahdollisuuksiinsa kykyjensä rajoissa.
Dunning-Kruger-vaikutus
Toista ääripäätä edustaa Dunning-Kruger-vaikutus, joka johtuu kyvyttömyydestä arvioida oikein omaa tietämystasoaan.
Heikosti jotain asiaa tunteva ihminen saattaa kuvitella oman tietotasonsa paljon todellisuutta suuremmaksi, kun taas asiaa hyvin tunteva ihminen saattaa tuntea itsensä epävarmaksi, koska kuvittelee muiden ihmisten tietojen olevan samalla tasolla hänen kanssaan.
Ilmiölle on tyypillistä, että mitä huonompi yksilö on kyseisessä taidossa, sitä enemmän hän yliarvioi osaamistaan. Tämä johtuu siitä, että kun ihminen ei hallitse taidon suorittamista, ei hän osaa myöskään arvioida osaamistasoa.
Tutkija ovatkin todenneet:
”Ihmiset, joilta puuttuu tieto tai viisaus suoriutua hyvin, ovat usein tietämättömiä siitä. Sama epäpätevyys, joka saa heidät tekemään vääriä valintoja, on siis se sama joka estää heitä tunnistamasta pätevyyttä – olipa se heidän omansa tai jonkun muun”
Kansanomaisesti on sanottu, että ihminen on niin pihalla aiheesta, että luulee tietävänsä siitä jotain.
Brittiläinen filosofi Bertrand Russel on todennut jo paljon ennen Dunningin ja Krugerin tutkimuksia: Maailman koko ongelma on se, että hullut ja fanaatikot ovat aina niin varmoja itsestään ja viisaammat ihmiset niin täynnä epäilyksiä.
Tutulta kuulostaa, etenkin tuo huijarisyndrooma. Olin itse nuorena niin vieras itselleni, että en ymmärtänyt omia vahvuuksiani ja valitsin väärän opiskelusuunnan. Esim. koulussa selitin osaamiseni ja onnistumiseni aina sattumalla tai helpolla tehtävällä tai vähättelin sen merkitystä. Niinpä lähdin opiskelemaan itselleni täysin vierasta alaa, jossa jouduinkin tosissaan ponnistelemaan, koska se ei oikeasti kiinnostanut minua yhtään.
Kiitos kommentista. Ja anteeksi pitkä vastausaika, olin matkoilla. Omien kykyjen oikea tunnistaminen on aina vaikeaa, ja erityisesti nuorena. Siksi kai ihmisen pitäisi kokeilla monenlaista ja oppia kokemuksista, missä onnistuu ja missä ei.