Tuskin kukaan haluaa myöntää, että onnella on ollut merkittävä osuus omassa menestymisessä. Sen pelätään antavan ymmärtää, että onnistuminen ei perustunutkaan omiin kykyihin.
Mutta onnella on lähes aina jonkinlainen rooli menestymisessä.
Luin artikkelin (HS 16.10.2016) Mimosa Willamosta, joka palkittiin keväällä parhaan naissivuosan Jussilla roolistaan elokuvasta Päin seinää.
Mimosa itse vähättelee saavutuksiaan ja sanoo, että ”Mä edelleen ihmettelen, miten sain sen ekan roolin”. Hänellä oli mielestään vain käynyt hyvä tsägä.
Jutussa tuodaan hyvin esiin onnistumisen reunaehtoja:
Jos hieman kärjistetään, on kaksi tapaa menestyä.
”Ensimmäinen on se, että on maali, jota kohti pyrkiä. Sitten tehdään kovasti töitä ja ansaitaan menestys.
Tällöin siitä on helppo puhua. Voi korostaa, kuinka on kiitollinen kaikista saamistaan mahdollisuuksista, mutta samaan hengenvetoon muistuttaa, kuinka on ansainnut kaiken ihan omalla työllään, jota on niin nöyrästi tehnyt.
Toinen on se, että asiat vain loksahtavat kohdalleen, eikä tarvitse hirveästi edes yrittää.
Mutta jos sen sanoo ääneen, kuulostaa herkästi ylimieliseltä. Ei siksi, että olisi sellainen, vaan koska ensimmäinen vaihtoehto on se, jonka mukaisia menestystarinoita on totuttu kuulemaan.
Puhumattakaan siitä, että saavuttaa jotain vähän vahingossa. Tietämättä edes sen tarkemmin, mitä haluaa.”
Jutussa on elävästi tuotu esiin onnen osuus menestymisessä. Mutta se on kuitenkin vain tarina, jossa asioita on yksinkertaistettu. Elämä ei ole niin mustavalkoista.
Tarvitaan muutakin kuin onnea
Onnella on lähes aina osuus menestymisessä, mutta asiassa on muitakin puolia.
- Onnen lisäksi tarvitaan kykyä ja taitoa (niitä varmasti Mimosallakin on) ja kovaa työtä (useimmiten)
- Ja lisäksi on muistettava, että onnea vastaan voi mennä, onnekkuus on usein vain eteen tulevien mahdollisuuksien hyödyntämistä.